Talvella 1944–45 lehdet raportoivat turismiyhteyksissä, että ”Pohjois-Suomi tulee pitkään olemaan kadonnut paratiisi”.
Helsingin yleisessä turistiyhdistyksessä pitämässään esitelmässä yksi johtavista turismiaktivisteista Jorma Tolonen kertoi lisäksi:
”Mikään ei ole välttynyt vetäytyvien saksalaisjoukkojen tuhoamisvimmalta. Lapin ylväs turistimajojen ja hotellien verkosto on poltettu ja raunioitettu. Ainuttakaan yöpymispaikkaa ei ole jäljellä”.
Terijoki, Suursaari, Petsamo ja Viipuri – kaikki rakastettuja turistikohteita – oli siis menetetty. Lappi oli räjäytetty maan tasalle. Rahat olivat lopussa. Lopulta turismin painopiste piti siirtää idästä ja pohjoisesta länteen, etelään ja sisämaahan.
Mutta asiat eivät menneet aivan niin. Pallakselle rakennettiin pian uusi, sympaattinen hotelli, Rovaniemen Pohjanhovi rakennettiin uudelleen, tunturiturismi ei suostunut painumaan unholaan. Riittävän monet tulisielut tajusivat yksinkertaisesti, että oli tärkeää nostaa turismi jälleen jaloilleen. Turistit toisivat sitä, mitä kansakunta kipeästi kaipasi: ulkomaista valuuttaa ja hyvää kansainvälistä PR:ää.
Tämä lienee ensimmäinen juliste, joka markkinoi sitä, mitä me nykyään pidämme Lapin itsestään selvänä valttikorttina: ruskaa.
